Eräs anonyymi haastoi mut kertomaan,että miten mä näen itse itseni ja lupasin toteuttaa tän haasteen heti kun mulla on aikaa. Ei mulla oikeasti olisi aikaa mutta yritän vältellä imurin varteen tarttumista.
Kun mä rupesin miettimään, että mitä mä oikein kirjoittaisin, tuli mulle heti mieleen luonteenpiirteitä, mä harvemmin mietin miltä mä oikeasti näytän, koska kunnolla peiliin katsominen on mulle vielä aika vaikeaa. Eteenpäin on menty, mutta vielä on tehtävä töitä sen eteen, että joskus voisi uskaltaa muutenkin kuin vain vilkaista peiliin.
Jotta tässä tekstissä olisi jotain johdonmukaisuutta, niin mä puhun ensin ulkonäöstä, ja lähden siitä kun mä olin pieni, mutta jotta te tietäisitte mistä kaikki on lähteny, niin kerron pitkän kaavan kautta:
Kun mä synnyin, mä olin todella pienikokoinen, 102cm lyhyempi kuin nyt, eli 44cm, painoin hieman yli 2kg, eli olin keskonen, vaikkakin synnyin ihan ajallaan. Vaikka synnyin ihan ajallaan, jouduin mä viettämään elämäni ensimmäiset viikot nenä-ja mahaletkussa. Sen jälkeen mua syötettiin lusikalla, kun tuttipullo ei mahtunut suuhun (tästä olen muutaman kerran saanut kuulla kun on ollut suu täynnä ruokaa). Kun mä olin vauva, äidin sanojen mukaan mä en ollut normaali. (tiedä sitten oliko muitakin taka-ajatuksia) En muista nyt ihan kaikkea, mutta vietin paljon aikaa sairaalassa, sen jälkeenkin kun äiti oli jo päässyt sairaalasta. Jokin asia johti toiseen, ja mulla epäiltiin sydänvikaa, liittyi kuulemmaa katteenkorvaan jotenkin, ja että en hengittänyt kunnolla, mitään ei kuitenkaan löytnyt, ja ensimmäisen vuoteni sain elää normaalia vauva-arkea.
Opin kävelemään siinä vuoden iässä, mutta sitten alkoikin taas se kuuluisa alamäki. Koska mä olen niin pieni, niin mulla on myös pienet korvakäytävät, tästä johtuen mulla oli kroonisia korvatulehduksia, ja ne vahingoitti mun tasapainoelimiä ja yht'äkkiä en taas osannutkaan kävellä. Taisin olla melkein kaksi kun osasin kävellä taas sujuvasti. Sain kuitenkin muut ikäiseni kiinni, ja päässä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa joten no props (tästä voidaan olla montaa mieltä).
Kuitenkin, kun mä täytin 2, huomattiin, että mun keho oli ns. ylikehittynyt ja mä olin todella kiukkuinen, paiskoin ovia; käyttäydyin kuin murrosikäinen. Lääkärit ajattelivat, että uhmaikä se vaan on, mutta siskoni ollessa 3v, hän tiesi miltä uhmaikä näytti.
Samaan aikaan mun keho alko muuttua yhä dramaattisemmin. Mä en ehtinyt kolmea täyttää, kun mulla oli rinnat, vyötärö ja lantio, aivan kuten murrosikäisellä. Siitä alkoi kymmenen vuoden lääkärirumba. Kuuden vuoden iässä mulla todettiin sairaus nimeltä Ennenaikainen puberteetti. Mun lisäksi yhdellä ihmisellä oli todettu se Suomessa aikaisemmin. Mä itse olin todella hämmentynyt, ja tavallaan olen vieläkin.
Eskari alkoi samoihin aikoihin kun mun lääkitys. Mulle pistettiin parin viikoin välein Tampereella hormoonipiikkejä, jotka pysäyttäis mun kasvun ja muun fyysisen kehityksen. Samaa hormoonia käytetään miesten eturauhassyöpä hoidoissa. Piikkeihin mä nyt olen aina ollut tottunut, ei siinä mitään, mutta ne kivut. Mua oikeesti sattu sen lääkityksen ajan, eli 6vuotta. Mun vatsa oli täyttä mustia palluroita, joille "ei vain nyt voi mitään".
Tää sairaus pakotti mut aikuistumaan todella äkkiä, olihan mulla murrosikä finneineen päivineen jo kolmen vuoden iässä. Mä vihasin mun vartaloa, se aiheutti mulle tuskaa. Suurin ja hirvein asia tässä oli kuitenkin se, että mä olin erilainen. Sanotaan, että erilaisuus on rikkaus, mutta juuri eskarin aloittanut epävarma lihava tyttö ei näe asiaa sillä tavalla. Te ette osaa kuvitellakaan miten paljon mä pelkäsin liikuntatunteja. En itse liikuntaa, olinhan mä juuri aloittanut kilpatanssinkin, mutta se vaatteiden vaihto. Mä vieläkin muistan sen tuijotuksen. Miksi tolla on tissit? Mitä noi mustat pallurat on? Miksi sun lantio on noin levee? Mä en syytä mun eskarikavereita, tai ala-aste kavereita, sen jälkeen kun ne sai tietää mun sairauksesta, oli helpompaa, ja he olivat vain uteliaita. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että mua sattui, niin henkisesti kuin fyysisesti. Mulla oli loppujen lopuksi niin paha olo, että sain vaihtaa ekat pari vuotta vaatteet erillisessä huoneessa.
Tää mun sairaus oli samaan aikaan tosi ironinen, kun mä synnyin, mä olin liian pieni, sairauden aikana liian suuri, ja taas mä olen liian pieni. Ellei siis painosta puhuta,mutta ei puhuta. Mun pituus on aina ollut kaikkien lemppari puheenaihe. Vieläkin kun mä tapaan uusia ihmisiä, kuulee samat asiat:"ooooohh sä oot niin söpö/pieni/lyhyt, ooh sulla on niin pienet pienet kädet ja jalat" aaa no moi vaan sullekin, sulla taas on ihan helvetinmoiset räpylät. Älkää kertoko lyhyelle ihmiselle että se on lyhyt, se kyllä tietää, ja elää sen asian kanssa päivittäin.
Se että mulla on pienet jalat ja kädet johtuu tasan siitä lääkityksestä. Tuntuu että ihmiset mut nähdessään näkee vain kääpiökokosen lihapullan jonka päälle kumarrutaan kun puhutaan, vaikka olisi mua nuorempi henkilö kyseessä, niin silti kohdellaan kuin taaperoa.
Mä olen kokenut kaksi murrosikää elämäni aikana, tai no itseasiassa toinenhan on vielä käynnissä. Se ei ole ainakaan helpottanut mun tuntemuksia omasta vartalosta. Nyt kun oikein miettii, niin mä olen oikeasti aika epävarma mun vartalosta, ne hormoonit mitkä muhun pumpattiin, sekotti mun vartalon täysin, ja takaisin ei ole menemistä. Mä näen itseni lihapullana, edelleenkin. Avuttomana lihapullana. Mun perään hyysättiin pienenä, koska jouduttiin pelkäämään, että saavutanko mä koskaan aikuisikää.
Siitä mulle on jäänyt hirveä tarve todistaa oma itsenäisyyteni. Se on ehkä tavallaan kostautunut, koska mä itse satutan itseäni eniten. Mä vihaan mun ihoa, mä vihaan kyömyniskaa joka saa mut näyttämään notre damen kellonsoittajalta. Mä vihaan mun mahaa, mä vihaan mun pallopäätä ja mä vihaan mun lyhyitä halkojalkojani. Mä myöskin vihaan mun lyhyitä nakkisormia, jotka näyttää viisivuotiaan sormilta. Hiuksista mä tykkään. Silmät on liian pienet ja kasvot liian pyöreät. Mutta se on kuitenkin loppujenlopuksi mun vartalo, ja sen takia mä yritän parhaani mukaan pitää siitä huolta.
Ala-asteella mun lempinimi oli omena, but friends prefer omppu. Kerran kuviksessa piti piirtää muotokuvia, mulla meinasi itku tulla kun huomasin oman nimeni alla olevan 20 omenaa piirrettynä. Muistatteko te sen olen omena laulun? Mä muistan. Aina kun mä saavuin paikalle alkoi kuulumaan laulua: "Olen omena, olen omena, olen PYÖREÄ omena". Ahaa, minut nähdään pyöreänä omenan, kaippa minä sitten olen.
Ulkonäössä mä en hurmannut ketään tai mitään. Mun piti keksiä jotakin muuta. Musta tuli loistava tanssija, niin itseni kuin muidenkin mielestä. Se oli mun pakotie kaikesta siitä paskasta. Mun keho kesti sitä 10 vuotta ja sitten mun romahti, ja ellen mä olisi halunnut rikkoa mun paikkoja lopullisesti, oli mun lopetettava tanssi. Se oli ja on edelleen mun intohimo. Mä olin hyvä siinä, ja mä nautin siitä. Onneksi mä olin kehittänyt luonnettani samalla, tai no itseasiassa tanssin ansiosta mä olen nyt kuka mä olen.
Luonteenpiirteisiini mä olen kutakuinkin tyytyväinen. Mä olen päättäväinen, persoonallinen, aito, rehellinen, ystävällinen ja ahkera. Musta on kuitenkin tullut monien pettymysten ja menetysten jälkeen kyyninen, pessimisti, mä en oikein luota ihmisiin enää, ja mä en koe OIKEASTI pystyväni puhumaan kaikesta. Mulla on nykyään ehkä vähän ulkopuolinen olo myöskin. Ja ehkä kokemusten kautta musta tullut samanlainen kuin koirani; varauksellinen vieraita kohtaan ,vaikka mä olenkin "kaikkien kaveri", mutta kun saan tutustua, saa musta lojaaleimman ystävän ikinä. Mä ehkä vaan halauaisn vastakaikua. Mun virhe on se, että mä olen vähän niinkun lakannut yrittämästä. Älkää ymmärtäkö mua kuitenkaan vääriin, mulla on huippuystäviä, mutta musta on tullut hieman synkkä ihminen.
Mä olen kuitenkin suht ulospäin suuntautunut, ja mä rakastan olla mun kavereiden seurassa. Jos jonkun pitää hoitaa esitelmässä puhuminen, olen se yleensä minä.
Mä olen nyt semmoisen romaanin kirjoittanut, että pitäisi ehkä yrittää tiivistää jotenkin. Mulla on heikko itsetunto, vaikka en näytäkään sitä muille. Mä olen oikeasti todella haavoittuvainen, mutta koska mun sanotaan olevan hyvä kuuntelija, mulle avaudutaan paljon, niin mä en halua kuuluttaa ongelmistani kaikille, koska ikinä ei tiedä ongelmia sillä toisella voi olla.
Te pidätte mua tosi positiivisena ihmisenä, mikä on mun mielestä vähän hassua, mä olen aikamoinen marttyyri ja näsäviisas jolla on kuivat vitsit. Blogissa mä kuitenkin yritän olla positiivinen, jottei teidän tarvitsisi kuunnella aina jotain valitusjuttuja. Semmonen olisi ihan hirveän rasittavaa. Mä yritän olla hyvä esimerkki kaikille, ja tulla toimeen kaikkien kanssa. Siltikin mä nauran ihmisten instagramkuville ja päivittelen kavereiden joidenkin asuvalintoja. Mutta se ei kuitenkaan tee musta pahaa henkilöä, ei mun mielestä. Ja jos joku yrittää mua loukata noilla olet läski kommenteilla, niin mä olen kuullut niitä niin paljon, että niihin turtuu. Mä olen ollut ihmisten hyväksikäyttämä mun liiaallisen sinisilmäisyyden ja kiltteyden vuoksi, joten mua ei oikeasti enää ne kommentit hetkauta. Mulla alkaa oikeasti kirjoitua takkuilla sen verran, että ehkä mun on parasta lopettaa. Mä haastan kaikki miettimään näitä asioita omassa päässään, ja jos haluaa, niin purkaa niitä muille.
