Tiedätte varmaan sanonnan että niin ne lapset kasvaa. Ja just nyt mulla on tommonen fiilis. Mä muistan vielä kuin eilisen sen hetken kun mä kuulin että astutus on onnistunut, ja nyt mun vauvalla on jo itsellä tänään treffit morsmaikku Novan kanssa. Toivottavasti asututus onnistuu ja syntyy pikku zitoja ja novia!
Prikulleen 12.08, eli samaan aikaan kun postaus on julkaistu, syntyi meidän 146 grammanen hienosto herra (neiti) tähän maailmaan.
Zito on mun paras ystävä, ja itseasiassa mun ensimmäinen ystävä ikinä! Mä en voi kuvitella elämääni ilman sitä, ja meidän välille on kehittynyt niin ainutlaatuinen suhde, että toista saa hakea. Ensimmäisen kerran, kun oltiin vielä kasvattajan luona, ja otin pienen palleroni syliin, hänestä huomasi että hän luottaa minuun. Zito nojasi muhun, katsoi suoraan silmiin ja sen jälkeen painoi päänsä mun rintaa vasten. Zito tykkää vieläkin olla samassa asennossa mun sylissä, ja mä tykkään pitää Zitoa siinä.
Zito on hurmaava persoona, ja hänen mielensä on kuin ihmisellä. Hän on äärettömän viisas, ja auttanut ainakin mua pääsemään monesta vaikeasta asiasta läpi. Zito tietää millon mä tarvin lohduttajaa, ja mitä silloin pitää tehdä. Mun päivän kohokohdat ovat aina ne kun saan olla palleroni kanssa. Mä en ole ikinä katunut koiran hankintaa, en ikinä, mä en ole ikinä edes suuttunut Zitolle. Turhautunut kyllä, mutta mä en ole ikinä edes korottanut ääntäni, eikä mun tarvitsekaan, jos Zitolle huutaa, niin todennäköisyys että hän tottelisi kaikkoaa olemattomiin. Zito on hyvin omalaatuinen tapaus, ja joskus aika tuittupää. Hänen tapansa tehdä asioita on kuitenkin niin ainutlaatuinen, että tilanteet päättyvät aina syliin hyppäämiseen ja pusumaratoniin-molempien osalta.
Zito on aivan älyttömän söpö, ollut aina! Mä en voi kuvitella ikinä kyllästyneeni tähän höppänäpöppänäpupuliinipuppeliin (rakkaalla lapsella on monta nimeä), ja meidän perheessä itseasiassa on joskus kinaa siitä että kuka saa viedä koiran ulos. Aamuherätykset, jos on lenkki tiedossa Ziton kanssa, ei edes tunnu raskaalta- kaikki muut aamut kyllä... Mä olen niin onnellinen, että mä olen saanut tutustua tähän höppänään! Kun elämä painaa alas, Zito nostaa ylös. Mä unohdan kaikki mun murheet kun saan painaa pääni Ziton turkkia vasten, ja kaikki pienetkin hetket erossa Zitosta ovat mulle vaikeita.
Meidän perheessä koira ei kärsi eroahdistuksesta, sillä hän tietää että me tullaan aina takasin, mutta mä kärsin. Meillä oli ennen Zitoa 2 koiraa-Inka ja Reksi, kun heidät vietiin hoitoon, heidät varastettiin sieltä, ja en nähnyt heitä enää ikinä. Inka ja Reksi on vieläkin mulle kaikki kaikessa, ja ikävä on kova. Nyt he ovat jo päässeet koirien taivaaseen vähintäänkin ikänsä puolesta, mutta he opettivat mulle miten ainutlaatuinen suhde koiran kanssa voi olla.
Inka ja Reksi vaikuttaa kovasti mun elämään vieläkin, mä tiedän että kaikki on katoavaista, ja nämä kyyneleet mitä multa tippuu kun mä ajattelen mun kaikkia kolmea koiraa, ei vaikuta mihinkään. Joka kerta kun lähden kotoa, annan Zitolle aina ison suukon ja halin. Inkaa ja Reksiä mä vaan silitin ja sanoin että kohta me taas nähdään. Mä olin 5v tuolloin. Mulla oli aina ollut koiria, ja kun ei yhtäkkiä ollutkaan, mä kadotin osittain itseni. Mä en pärjää ilman koiraa.
Arvostakaa lemmikkejänne, ja vaalikaa jokaista hetkeä, niin mäkin teen.
Nyt on lupa laittaa paaaaljon kuvia Zitosta. Kuvat ovat taannoiselta metsälenkiltämme.
